Tein tässä yhden oivalluksen, koen että naisen elämä on yhtä kriiseilyä eletään ylä- ja alamäkiä. Luulen, että olen läpikäynyt jo jonkinasteisen kolmenkympin kriisin. Joitakin asioita silti vielä putkahtelee esiin. Olin teini-ikäinen kuin meidän perhe muutti toiselle paikkakunnalle. Vanhat ystävät jäi toiselle paikkakunnalle ja ite jouduin luomaan uuden ystäväpiirin aivan uudelta pohjalta.
Varsinkin koulumaailmassa tämä oli vaikeaa. Välitunneilla ei ollut kavereita ja joitakin kuin yritti lähestyä kaverit juoksivat karkuun. Tämä oli iso kolaus itsetunnolle, jonka on vasta jälkikäteen ymmärtänyt. Silloinhan sitä yritti vain selviytyä jokapäväisestä arjesta.
Huomaan että vieläkin oudommassa ja joskus tutummassakin porukassa koen itseni ulkopuoliseksi ja ei niin tervetulleeksi porukkaan. Tämän kaiken oivaltaminen ja syyt mistä mikäkin johtuu on matka vahvempaan minään. Tästähän on taas hyvä jatkaa matkaa eteenpäin.
Tulipa paljon henkilökohtaista asiaa. En ollut tässä blogissa tämmöisiä asioita ajatellut julkaista, mutta tämä teksti putkahti esille aivan yllättäen. Ehkäpä täältä löytyy kohtalon tovereita, jotka pystyvät samaistumaan tekstiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti